Johanna Hasu
Väitöskirja tarkastettiin Jyväskylän yliopiston humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan suostumuksella Jyväskylän yliopistossa lokakuun 28. päivänä 2017 kello 12.
Kustoksena väitöstilaisuudessa toimi musiikkikasvatuksen professori Jukka Louhivuori Musiikin, taiteen ja kulttuurin kasvatuksen laitoksesta Jyväskylän yliopistosta ja vastaväittäjänä filosofian tohtori Paula Salmi Niilo Mäki Instituutista.
Tiina Turunen, Jenni Alisaari, Elisa Poskiparta & Johanna Lindeman
Ala-asteen lukutesti ALLU on Suomeen standardoitu lukutaidon ryhmätesti oppilaiden kielellisen tietoisuuden, teknisen lukemisen sekä luetun ymmärtämisen arviointiin. Tämän kaksiosaisen tutkimuksen ensimmäisessä osassa tutkittiin opettajien (N = 1 009) kokemuksia ALLU-testin käytöstä ja päivitystarpeesta. Tulokset osoittivat ALLU-testin olevan edelleen laajasti jokavuotisessa käytössä suomalaisissa kouluissa. Eniten käytetään luetun ymmärtämisen tehtäviä, ja niihin kaivataan myös eniten päivitystä. Paperitehtävien lisäksi vastaajat ovat kiinnostuneita myös mahdollisuudesta käyttää testiä digitaalisessa muodossa.
Tutkimuksen toisessa osassa tutkittiin alakouluikäisten oppilaiden (N = 1 705) luetun ymmärtämisen taitoja osittain uudistetuilla ALLU-testin luetun ymmärtämisen tehtävillä. Verrattaessa alakouluikäisten luetun ymmärtämisen taitotasoa testin alkuperäiseen normiaineistoon huomattiin, että samoina pysyneissä tehtävissä oppilaat pärjäsivät yhtä hyvin vuosina 1995 ja 2017. Kun vertailtiin paperisia tehtäviä, digitaalisesti tehtyjä tehtäviä ja sekamuotoisia tehtäviä, ei eroja testityyppien välillä yleisesti ottaen ollut. S2-oppilaat pärjäsivät suomenkielisiä oppilaita heikommin luetun ymmärtämisen tehtävissä, joten ALLU-testi ja sen suomenkielisillä oppilailla kerätyt normit eivät sellaisenaan sovellu S2-oppilaiden luetun ymmärtämisen taitojen arviointiin. Tutkimuksen molempien osien tuloksia on tarkoitus hyödyntää ALLU-testin päivittämisessä. Kehitystyö aloitetaan luetun ymmärtämisen tehtävistä, joille kerätään uusi normiaineisto käyttämällä digitaalisesti tehtävää testiversiota.
Mari Tunkkari, Kaisa Aunola ja Noona Kiuru
Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin, kuinka paljon ja kenen aloitteesta vanhemmat osallistuvat kuudesluokkalaisten lastensa kotitehtävien tekemiseen sekä missä määrin vanhempien osallistuminen riippuu lapsen taitotasosta ja sukupuolesta. Tämän lisäksi tutkittiin, onko äidin omilla oppimisen pulmilla ja lapsen opiskelussa kohtaamilla vaikeuksilla yhteyttä osallistumiseen ja äidin kotitehtävätilanteissa kokemiin positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin. Tutkimus on osa TIKAPUU – Alakoulusta yläkouluun -tutkimushanketta. Tämän tutkimuksen aineisto koostuu kuudennen luokan oppilaille (n = 607) tehtyihin lukemisen ja matematiikan testeihin sekä kyselylomakkeeseen. Vanhempien aineisto (n = 494) perustuu kuudesluokkalaisten oppilaiden vanhemmille esitettyyn kyselyyn. Tulosten mukaan vanhemmat raportoivat osallistuvansa kotitehtävien tekemiseen eniten auttamalla lasta kokeisiin valmistautumisessa. Eri oppiaineista vanhemmat kertoivat osallistuvansa eniten vieraiden kielten kotitehtävien tekemiseen ja vähiten lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvien kotitehtävien tekemiseen auttamalla ja valvomalla kotitehtävien tekemistä. Myös lapsen taitotaso oli yhteydessä vanhemman osallistumisen määrään. Lopuksi havaittiin, että äideillä, jotka kertoivat itsellään olleen oppimisen pulmia ja joiden lapsilla oli niitä myös, oli enemmän negatiivisia tunteita kotitehtävätilanteissa ja he osallistuivat kotitehtävien tekemiseen useammin kuin äidit, joilla itsellään tai joiden lapsilla ei ole ollut vaikeuksia oppimisessa. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että iso osa kuudesluokkalaisten oppilaiden vanhemmista on mukana lastensa koulunkäynnissä auttamalla kotitehtävissä ja kokeisiin valmistautumisessa sekä valvomalla kotitehtävien tekemistä.
Sanni Pöysä, Jenni Ruotsalainen ja Tarja Pietarinen
Elo-syyskuun taitteessa Tampereella järjestetty EARLI2017-konferenssi kokosi yhteen 2 200 kasvatusalan tutkijaa kaikkiaan 51 maasta. Konferenssin taustaorganisaatio EARLI (The European Association for Research on Learning and Instruction) on suurin kasvatusalan tutkimusjärjestö Euroopassa, ja kahden vuoden välein järjestettävät suurkonferenssit kuuluvat järjestön päätapahtumiin. Tällä kertaa Tampereen yliopiston isännöimä konferenssi oli vuorossaan jo 17:s. Edellisen kerran EARLI-konferenssi on järjestetty Suomessa vuonna 1991, tuolloin Turussa.
Sari Lahtinen, Ritva Ketonen, Riitta Lahtinen & Elina Kontu
Tässä artikkelissa kerrotaan uudenlaisen opetustavan kehittämisestä ja soveltamisesta yhtenäiskoulussa. Opetustapa perustuu usean aistin hyödyntämiseen. Poikkeuksellista siinä on tuntoaistin ja kosketusviestinnän suuri merkitys.
Leila Kairaluoma, Minna Torppa, Mikko Aro
Abstrakti:
Tutkimuksessa tarkasteltiin suomenkielisten nuorten lukutaitoa ja sen taustalla olevia kognitiivisia tekijöitä. Artikkeli on ilmestynyt lehdessä Scientific Studies of Reading otsikolla ”The nature of and factors related to reading difficulties among adolescents in a transparent orthography”. Tutkimuksessa verrattiin sanojen, pseudosanojen (merkityksettömien sanojen) ja tekstin lukemisen nopeutta ja tarkkuutta sekä nopean sarjallisen nimeämisen ja fonologisen prosessoinnin yhteyttä lukemisvaikeuksisten ja tyypillisesti lukevien nuorten ryhmissä. Nuorten lukemisvaikeudet näkyivät ensisijaisesti hitaana lukemisena. Lukemistarkkuus oli ongelma aikapaineistetussa pseudosanojen lukemistehtävässä. Sarjallisen nimeämisen nopeus oli yhteydessä lukemisnopeuteen ja fonologinen prosessointi lukemisen tarkkuuteen. Tämän lisäksi lukemisvaikeuksisten nuorten ryhmässä sarjallisen nimeämisen nopeus oli yhteydessä myös lukemistarkkuuteen ja tyypillisesti lukevien ryhmässä fonologinen prosessointikyky lukemisnopeuteen. Tutkimus osoitti, että nuorten lukutaidon taustalla ovat samat keskeiset kognitiiviset tekijät kuin lapsillakin.
Sanna Kyllönen, Riikka Hirvonen, Timo Ahonen, Noona Kiuru
Abstrakti:
Tämä tutkimus on osa Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen tutkijoiden toteuttamaa ja Suomen Akatemian rahoittamaa TIKAPUU – Alakoulusta yläkouluun -tutkimushanketta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää yksinäisyyden ja omaehtoisen yksinolon yhteyttä varhaisnuorten kouluviihtyvyyteen. Lisäksi tavoitteena oli tarkastella, ovatko yksinäisyyden ja omaehtoisen yksinolon yhteydet kouluviihtyvyyteen erilaisia sen mukaan, missä määrin nuori pystyy uskoutumaan vanhemmilleen. Tutkimuksen aineisto koostuu syksyllä 2014 tutkimukseen osallistuneista kuudesluokkalaisista nuorista (N = 856). Oppilaat vastasivat kysymyksiin yksinäisyydestä, omaehtoisesta yksinolemisesta, kouluviihtyvyydestä sekä vanhemmille uskoutumisesta.
Tulokset osoittivat, että mitä enemmän nuori koki yksinäisyyttä tai oli omaehtoisesti yksin, sitä heikommin hän tunsi viihtyvänsä koulussa. Vanhemmille uskoutuminen oli puolestaan yhteydessä nuorten parempaan kouluviihtyvyyteen. Nuorten yksinäisyyden yhteys kouluviihtyvyyteen ei riippunut vanhemmille uskoutumisesta. Sen sijaan omaehtoisen yksinolon ja kouluviihtyvyyden välisen yhteyden voimakkuudelle vanhemmille uskoutumisella oli merkitystä. Tulosten pohjalta voidaan todeta, että yksinäisyys ja omaehtoinen yksinolo ovat kielteisesti yhteydessä nuorten kouluviihtyvyyteen. Toisaalta vanhemmille uskoutuminen lisäsi nuorten kouluviihtyvyyttä, ja runsaan vanhemmille uskoutumisen havaittiin suojaavan yksinolon kielteiseltä yhteydeltä kouluviihtyvyyteen.
Olli-Pekka Malinen, Iines Palmu
Abstrakti:
Yhteisopettajuus on kahden tai useamman opettajan tasa-arvoista yhteistyötä, jossa he vastaavat yhdessä oppilasryhmän opetuksen suunnittelusta ja toteutuksesta sekä oppimisen arvioinnista. Yhteisopettajuus ei ole tukitoimi vaan työtapa, joka voi mahdollistaa erityisen ja tehostetun tuen tarjoamisen yleisopetuksen luokassa. Opettajille yhteisopettajuus tarjoaa mahdollisuuden oppia ja saada tukea kollegoilta. Yhteisopettajuus herättää paljon kiinnostusta, mutta sen mahdollisuuksia ei aina hyödynnetä parhaalla mahdollisella tavalla. Yhteisopetuksen toteutus vaihtelee paljon koulujen välillä, eikä ole yhtä yhteisopettajuusmallia, joka soveltuisi kaikkiin tilanteisiin. Kunkin koulun ja opettajatiimin täytyy rakentaa omaan tilanteeseensa soveltuva malli. Niilo Mäki Instituutin Kummit-julkaisusarjassa ilmestynyt Tavoitteena yhteisopettajuus – Näkökulmia ja toimintamalleja onnistuneeseen yhteisopettamiseen tarjoaa tietoa, miten opettajat ja ennen kaikkea heidän oppilaansa saavat mahdollisimman suuren hyödyn yhteisopettajuudesta.
Laura Pesu
Abstrakti:
Koulunkäynti on merkittävä osa lasten elämää. Lapset viettävät koulussa suuren osan arkipäivistään, ja näin ollen monet heidän kokemuksistaan liittyvät koulumaailmaan. Sen lisäksi, että koulussa opitaan uusia taitoja, siellä muodostetaan erilaisia vuorovaikutussuhteita, saadaan palautetta omasta toiminnasta ja koetaan paljon onnistumisia ja epäonnistumisia.
Koulun aloittamista onkin kuvattu kriittiseksi vaiheeksi lapsen elämässä. Lapsi kohtaa aivan uudenlaisia sosiaalisia tilanteita ja uusia haasteita erilaisissa oppimistilanteissa. Lasta arvioidaan myös eri tavalla kuin ennen. Hän saa säännöllisesti palautetta vanhempiensa ja lähipiirinsä lisäksi nyt myös opettajilta ja koulutovereilta. Tämä uudenlainen palaute liittyy enemmänkin lapsen taitoihin eri oppiaineissa; aiemmin aikuisten antama palaute liittyi ennemmin esimerkiksi motorisiin taitoihin ja onnistumisiin sosiaalisissa tilanteissa. Lapsi alkaa ymmärtää, että hänen osaamisensa eri oppiaineissa on merkittävää. Lapsi oppii myös, että hänen taitonsa koostuvat erilaisista osaamisalueista kuten lukemisesta, matematiikasta, liikunnasta ja musiikillisista taidoista. Lapselle muodostuukin jo ensimmäisten kouluvuosien aikana käsitys omista taidoistaan ja kyvyistään eri oppiaineissa, ja tätä käsitystä kutsutaan oppijaminäkuvaksi.
Oppilaan käsitykset omista taidoistaan ovat merkittäviä hänen elämänsä suuntaajia. Tutkimuksissa on havaittu, että oppijaminäkuva liittyy merkittävästi oppilaan käyttäytymiseen, koulussa suoriutumiseen ja koulunkäyntiin liittyviin valintoihin kuten kurssivalintoihin. Oppijaminäkuva on siten tärkeä sekä tässä hetkessä että lapsen tulevaisuutta ajatellen.
Aiemmissa tutkimuksissa oppijaminäkuvan on havaittu muodostuvan vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin kuten vanhempiin ja opettajiin. Vanhempien uskomuksilla ja käsityksillä lapsensa taidoista on havaittu olevan jopa merkittävämpi rooli oppijaminäkuvan muodostumisessa kuin oppilaan saamilla kouluarvosanoilla. Vanhemmat ja opettajat voivat välittää uskomuksiaan lapselle eri tavoilla: he voivat kehua lasta, kun tämä menestyy koulutehtävissä, tai kannustaa lasta yrittämään enemmän. Uskomukset välittyvät myös niihin tapoihin, joilla aikuiset esimerkiksi auttavat lasta koulutehtävissä.
Väitöskirjassani tutkin, miten vanhempien ja opettajien lapsen taitoja koskevat uskomukset ovat yhteydessä lapsen oppijaminäkuvan kehitykseen. Lasten oppijaminäkuva koski matematiikan ja äidinkielen taitoja. Lisäksi tutkin, onko vanhempien ja opettajien uskomuksilla erilainen rooli tyttöjen ja poikien oppijaminäkuvan ja toisaalta koulussa heikosti ja hyvin pärjäävien oppilaiden oppijaminäkuvan kehittymisessä.
Kenneth Eklund
Abstrakti:
Suomalaisnuorten lukutaidon taso ja siinä tapahtuneet muutokset ovat saaneet viime vuosina kiitettävästi julkisuutta. Erityisesti kansainvälisen OECD-järjestön eri maiden kansallisten koulutusjärjestelmien vertailuun suunniteltu PISA-tutkimus on ollut paljon otsikoissa. Peruskoulunsa päättävien viisitoistavuotiaitten suomalais-nuorten vuodesta 2006 alkanut laskeva trendi oppimistuloksissa on ymmärrettävästi herättänyt laajasti huolta. Pudotukset pistemäärissä ovat olleet noin 20 pisteen luokkaa kymmenen viime vuoden aikana.Pistemäärien heikkenemisestä huolimatta suomalaisnuoret saivat viimeisimmässä, vuoden 2015 PISA-lukutaitoarvioinnissa keskimäärin 526 pistettä ja maana Suomi sijoittui jaetulle toiselle sijalle yhdessä Hongkongin, Kanadan ja Irlannin kanssa. Suomalaisnuorten keskiarvo oli merkittävästi OECD-maiden keskiarvoa, 493 pistettä, korkeampi ja laskennallisesti lähes yhden oppivuoden keskiarvomaiden koulutusjärjestelmiä edellä. Muut pohjoismaat jäivät niin ikään selvästi Suomen taakse. Voidaankin perustellusti sanoa, että suomalaisnuorten lukutaito on keskimäärin edelleen erinomaisella tasolla.Erinomaisesta keskimääräisestä menestymisestä huolimatta 11 prosentilla suomalaisnuorista lukutaito jäi peruskoulun viimeisellä luokalla PISA-luokittelun kahdelle heikoimmalle tasolle. Heidän heikko lukutaitonsa todennäköisesti hankaloittaa heidän osallistumistaan jatkokoulutukseen ja myöhemmin työelämään sekä yhteiskunnan toimintoihin. Näillä nuorilla on lukutaitonsa takia kohonnut vaara syrjäytyä yhteiskunnasta. Huolestuttavaa PISA-tutkimuksen lukutaitoa koskevissa tuloksissa onkin, että näiden heikoimpien lukijoiden osuus on viime vuosina merkittävästi kasvanut maassamme.
Hanna-Maija Sinkkonen, Minna Kyttälä, Sanni Kiiskinen, Saara Jäntti
Abstrakti:
Artikkeli käsittelee lukion erityisopettajina työskentelevien opettajien näkemyksiä työnsä sisällöistä sekä kokemuksia onnistumisesta ja epäonnistumisesta työssään. Lisätukea antavaa opetusta voidaan antaa opiskelijoille, jotka ovat tilapäisesti jääneet jälkeen opinnoissaan tai joiden opiskelun edellytykset ovat heikentyneet kouluyhteisössä. Tällainen oppimisen ja opiskelun tuki on lisääntynyt lukioissa jatkuvasti. Lukioissa annettava opetus on yleissivistävää, ja sen tarkoitus on antaa opiskelijoille valmiuksia jatko-opintoihin. Oppimista ja opiskelua tukeva opetus auttaa opiskelijaa niin, että lukio-opintojen tasavertainen suorittaminen on mahdollista silloinkin, kun opiskelun edellytykset ovat heikentyneet vamman, toimintavajavuuden tai sairauden vuoksi. Tuen tarvetta voi ilmetä myös mielenterveyteen, sosiaaliseen sopeutumattomuuteen tai elämäntilanteeseen liittyvien asioiden vuoksi. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet tuen suuntautuvan pääasiallisesti lukemis- ja kirjoitusvaikeuksiin ja niiden testaamiseen. Millaisia kokemuksia lukion erityisopettajilla oli vuonna 2011?
Minna Saarinen, Marjatta Takala
Abstrakti:
Tässä artikkelissa kuvataan, millaisia keinoja lukiolaiset rakentavat tarjotakseen koulussa ulkopuolisiksi jääville nuorille osallisuutta ja ryhmän jäsenyyttä. Tutkimusaineisto koostuu prosessidraaman aikana kuvatuista videonauhoista, neljän nuoren kirjoittamista vapaamuotoisista esseistä ja teemahaastatteluista. Teoreettinen tausta on kokemuksellisessa oppimisessa sekä inkluusiossa. Tulosten mukaan nuoret löysivät erilaisia keinoja tarjota osallisuutta ja motivoituivat sen tarjoamiseen oman syrjään jäämisen kokemuksensa siivittämänä. Nuoret kokivat, että ulkopuolisen positiosta on mahdollista päästä jäseneksi ja että vanhat roolit voivat muuttua. Nuorilla on valmiuksia antaa sosiaalista tukea luokkaryhmästä sivuun jääneelle oppilastoverille, ja he olivat halukkaita myös ennaltaehkäisemään ulkopuolisuuden kokemusta. Vastaajat positioivat itsensä osallisiksi.
Elias Manninen
Abstrakti:
Jyväskylän yliopistossa toimiva oppimisen ja oppimisvaikeuksien tutkijaverkosto ForLearning (Research Forum of Learning Difficulties) järjesti Jyväskylässä 2.–4. joulukuuta kansainvälisen konferenssin oppimisesta ja oppimisvaikeuksista. Konferenssi tarjosi osallistujille oivan mahdollisuuden tavata kollegoja ja kuunnella monipuolisesti oppimisvaikeuksia käsitteleviä esityksiä ja alan uusimpia tutkimustuloksia. Oppimisvaikeuksia käsiteltiinkin kolmen päivän aikana monesta eri näkökulmasta, ja puhujia konferenssissa oli kymmenestä maasta ja useista eri yliopistoista, yhteensä noin 25. Konferenssi järjestettiin Jyväskylän yliopiston tiloissa Agorassa ja Ruusupuistossa. Esitykset kestivät keskimäärin 45 minuuttia, ja kerralla kuultiin kolme samaan aiheeseen liittynyttä esitystä. Tämän jälkeen oli paneeli- ja yleisökeskustelu, joissa tutkimustuloksia ja esityksiä pääsi kommentoimaan. Konferenssissa käsiteltiin näkyvästi ainakin geenien vaikutusta lapsen kehitykseen, lukemista ja lukivaikeuksia sekä matematiikan oppimista, oppimisvaikeuksia ja niihin liittyviä muita vaikeuksia. Tässä matkakertomuksessa esitellään hieman konferenssin monipuolista antia.
Annina Alhonmäki, Kati Rantanen, Kai Eriksson
Abstrakti:
Epilepsia on yksi tavallisimmista lastenneurologisista sairauksista. Suomessa sitä sairastaa noin 7 000–8 000 lasta. Tässä tutkimuksessa selvitetään varhain epilepsiaan sairastuneiden lasten kognitiivista ja koulusuoriutumista ja niihin yhteydessä olevia epilepsiaan liittyviä tekijöitä. Kouluikäisille tehtyyn seurantatutkimukseen osallistui 28 iältään 9–13-vuotiasta lasta, jotka olivat sairastaneet epilepsiaa keskimäärin yhdeksän vuotta. Kognitiivista suoriutumista kartoitettiin psykologisilla testeillä, jonka lisäksi opettajat arvioivat koulusuoriutumista kyselylomakkeella. Epilepsiaa sairastavat lapset jaettiin kahteen ryhmään: vain epilepsiaa sairastaviin ja niihin, joilla epilepsiaan liittyi aivojen rakennepoikkeavuuksia ja/tai muu neurologinen sairaus tai vamma.
Tulokset osoittivat älyllisen suoriutumisen olevan normaalin rajoissa 43 prosentilla ja heikkoa keskitasoa 11 prosentilla, ja kehitysvammaisia lapsista oli 46 prosenttia. Kognitiivisten toimintojen osalta vain epilepsiaa sairastavien lasten suoriutuminen oli kauttaaltaan normaalivaihtelun rajoissa, sen sijaan lapsilla, joilla epilepsiaan liittyi aivojen rakennepoikkeavuutta ja/tai jokin neurologinen liitännäissairaus, oli laaja-alaisia vaikeuksia. Huomattavaa oli se, että seurannan aikana tutkittavien älyllinen suoriutuminen heikentyi, mutta kapea-alaisempien kognitiivisten toimintojen muutos ei ollut merkitsevä. Älyllisen suoriutumisen ja kognitiivisten toimintojen kannalta merkittävimmät epilepsiaan liittyvät tekijät olivat lääkitys ja kohtaustasapaino. Koulusuoriutumisessa selkeitä vaikeuksia oli 60 prosentilla, ja erityisopetusta sai 57 prosenttia tutkittavista. Lasten suoriutuminen oli luokkatasoon nähden keskimääräistä heikompaa äidinkielessä, matematiikassa ja lukuaineissa.
Varhain alkanut epilepsia näyttää olevan riski kognitiiviselle suoriutumiselle ja oppimiskyvylle kouluiässä. Merkillepantavaa on se, että riski on kohonnut myös osalla niistä lapsista, joilla on vain epilepsia ilman muita neurologisia oireita tai sairauksia ja jotka ovat saattaneet olla pitkään kohtauksettomia. Tämä on erittäin tärkeää huomioida jo koulupolun alussa, jotta mahdolliset oppimisen haasteet havaitaan ajoissa ja tukitoimet pystytään kohdentamaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Tuomo Virtanen, Olli-Pekka Malinen, Kaisa Haverinen
Abstrakti:
Kouluun kuuluminen on yksi oppilaiden tunneperäisen kiinnittymisen osa-alue. Sillä viitataan oppilaan kokemuksiin siitä, miten hän tulee hyväksytyksi, arvostetuksi, mukaan otetuksi ja tuetuksi koulun sosiaalisessa ympäristössä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan henkilökeskeisesti kouluun kuulumisen kehityskulkuja 7. luokan alusta 8. luokan alkuun 485 oppilaan vastaukset sisältävällä kyselyaineistolla. Lisäksi tutkitaan, millaisia yhteyksiä kouluun kuulumisen kehityskuluilla on oppilaiden raportoimiin käytösoireisiin.
Aineistosta oli tunnistettavissa kaksi erilaista kouluun kuulumisen kehityskulkua. Ensimmäisessä ryhmässä, johon kuului 94 prosenttia oppilaista, lähtötaso oli 7. luokan alussa korkea ja se pysyi tasaisesti korkeana 8. luokan alkuun asti. Toisessa ryhmässä, johon kuului 6 prosenttia oppilaista, lähtötaso oli 7. luokan alussa samalla tasolla kuin ensimmäisessä ryhmässä, mutta kehityssuunta oli voimakkaasti laskeva. Tasaisesti korkean kehityskulun ryhmän oppilailla oli vähemmän käytösoireita kuin laskevan ryhmän oppilailla 7. luokan alussa. Seitsemännen luokan lopussa sukupuolen vaikutuksen kontrolloinnin jälkeen yhteys kouluun kuulumisen kehityskulkujen ja käytösoireiden välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevä.
Heikon kouluun kuulumisen haittavaikutukset voivat kasautua käyttäytymisen pulmina, heikkona koulumenestyksenä sekä akateemisen sinnikkyyden puutteena. Hyvät ihmissuhteet voivat kuitenkin ehkäistä käyttäytymisen ongelmia, joten niiden luomiseen tulee koulussa olla monipuolisia mahdollisuuksia. Täytyy kuitenkin myös huomioida, että kouluun kuulumisen sisäinen kokemus ei näy kaikkien oppilaiden käyttäytymisessä. Kuulumisen kokemusten systemaattinen seuranta olisi tärkeää, jotta sen heikkeneminen havaittaisiin ennen kuin se vaikuttaa esimerkiksi koulumenestykseen.
Riikka Ullakonoja, Hannele Dufva
Abstrakti:
Katsausartikkelissamme käsittelemme niitä seikkoja, jotka vaikuttavat toisen tai vieraan kielen ääntämisen oppimiseen. Yleisiä oppijaan liittyviä tekijöitä ovat esimerkiksi oppijan ikä ja hänen motivoituneisuutensa. Myös oppimisympäristö vaikuttaa. Kun kieltä opitaan oleskelemalla kohdekielisessä ympäristössä, oppimiseen voivat vaikuttaa mm. maahantuloikä, oleskeluaika ja erilaiset yhteisölliset seikat (esim. asennoituminen vieraaseen aksenttiin), kun taas kielen formaalissa opiskelussa kouluissa ja oppilaitoksissa tärkeitä voivat olla esimerkiksi opetuksen keinot ja oppimateriaalit. Myös oppijan äidinkielen ja opittavan kielen äänteelliset erot ja yhtäläisyydet vaikuttavat oppimiseen.
Lisäksi pohdimme toisen tai vieraan kielen oppijan ja opettajan tavoitteita ääntämisen oppimisessa ja opettamisessa ja esittelemme lyhyesti joitain opetuksen menetelmiä. Katsauksemme osoitti myös, että eri tutkimusten vertailu on vaikeaa. Kielellinen ja yhteiskunnallinen konteksti, äidinkielen ja opittavan kielen väliset suhteet sekä tutkimusasetelma itse vaikuttavat tutkimustuloksiin. Keskeinen päätelmämme onkin, että hyvään toisen tai vieraan kielen ääntämistaitoon ei ole yhtä tietä. Siksi ääntämisen oppimista tulee tarkastella oppijaan, hänen ympäristöönsä ja kyseisiin kieliin liittyvien tekijöiden ryppäänä.
Marjatta Takala, Päivi Rainò
Abstrakti:
Tässä kerrotaan tutkimuksesta, jossa selvitettiin 29:n vaikeasti kuulovammaisen lapsen perheen valintoja. Perheet ovat täyttäneet kyselylomakkeen neljään kertaan kuuden vuoden aikana. Erityisesti tarkastellaan perheen kommunikaatiota ja tulevaisuuden odotuksia. Suurin osa perheistä valitsi lapselleen sisäkorvaistutteen ja sen mukana puhutun kielen. Jos perheessä oli kuulovammainen vanhempi, viittomakieli oli yksi perheen käyttämistä kielistä. Muutenkin viittominen eri muodoissa kulki puheen rinnalla lähes joka perheessä. Mukana olleista lapsista kolmasosalla oli kuulovamman lisäksi jokin muu vamma. Erityisesti näissä perheissä käytettiin puheen lisäksi jotain viittomisen varianttia tai viittomakieltä. Perheet eivät aina saaneet asiantuntijoilta tukea kielivalinnoilleen, viittomista arvosteltiin. Tavallinen päiväkotiryhmä ja yleisopetus olivat yleisiä valintoja, mutta osa halusi lapsensa erityisopetuksen pariin. Perheen piti toimia usein lapsensa asianajajana, asioiden hoitajana ja informanttina. Jo varhaisessa vaiheessa tarvittaisiin enemmän ja monipuolisempaa tietoa esimerkiksi eri kieli- ja kouluvaihtoehdoista, toisaalta kaivataan perheen tekemien valintojen kunnioitusta ja tukemista. Kuusivuotisen seurantatutkimuksen loppuvaiheessa suurimmalla osalla oli ainakin kaksi kieltä tai kielen muotoa käytössään, näistä kuitenkin puhuttu kieli oli dominoivana.
Kaisa Peltomaa
Abstrakti:
Artikkeli pohjautuu Kaisa Peltomaan väitöskirjaan “Opinkohan mä lukemaan?” Lukivaikeuksien tunnistaminen ja kuntouttaminen alkuopetusvaiheessa. Väitöskirja on julkaistu vuonna 2014 sarjassa Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research numerona 487.
Artikkelissa tarkastellaan lapsia, joiden lukitaidot etenivät hitaasti tukitoimista huolimatta. Tutkimukseen osallistui 370 koulutulokasta. Lapset (n = 72), joilla oli heikot lukivalmiudet koulun alkaessa, saivat ensimmäisen luokan syyslukukaudella erityisopetusta, ja puolet heistä pelasi lisäksi Ekapeliä. Kevätlukukauden alussa tehtiin seurantatutkimus. Lukitaidoiltaan heikoimmat lapset (n = 20) saivat yksilöllistä lukikuntoutusta – ensimmäinen kymmenen lapsen ryhmä ensimmäisen luokan kevätlukukaudella ja toinen kymmenen lapsen ryhmä toisen luokan syyslukukaudella. Opetuksellisesti haastaviksi määriteltiin lapset, joiden tekninen luku- ja kirjoitustaito oli toisen kouluvuoden päättyessä erittäin heikko (< -2 kh) ja jotka eivät hyötyneet yksilöllisestäkään lukikuntoutuksesta. Näitä lapsia oli neljä. Heidän tarkastelussaan hyödynnettiin itsearviointeja, vanhemmilta ja opettajilta kyselylomakkeilla saatuja tietoja sekä neuropsykologisia testejä ja lukitehtäviä.
Tulokset osoittivat, että erilaiset neurokognitiivisten vaikeuksien yhdistelmät voivat aiheuttaa sitkeitä vaikeuksia lukemaan ja kirjoittamaan oppimisessa. Koulunkäynnin alkaessa tehdyissä arvioinneissa kaikilla opetuksellisesti haastavilla lapsilla oli suurimmat vaikeudet tehtävissä, joissa keskeistä on kyky yhdistää fonologista ja visuaalista tietoa. Opettajien arvioiden mukaan kaikilla oli motivationaalis-emotionaalisia haasteita toisen luokan keväällä. Muilta osin lasten yksilölliset profiilit olivat hyvin erilaiset. Tulokset vahvistavat aikaisempien tutkimusten havaintoja lukivaikeuden ja muiden neurokognitiivisten vaikeuksien päällekkäistymisen monimuotoisuudesta.
Anu Laine, Liisa Näveri, Maija Ahtee, Erkki Pehkonen
Abstrakti:
Tämän artikkelin tavoitteena on tarkastella yhteyttä opettajien (N = 7) toiminnan ja heidän kolmasluokkalaistensa (N = 86) ongelmanratkaisusuoritusten välillä Neliönjako-tehtävässä. Tutkimusaineistona käytettiin oppilaiden ratkaisuja, oppitunneista nauhoitettuja videoita sekä opettajien tuntisuunnitelmia. Opettajien toimintaa analysoitiin ongelmanratkaisutunnin vaiheiden (johdatteluvaihe, tutkimisvaihe ja yhteenvetovaihe) avulla. Oppilaiden ratkaisut luokiteltiin, ja heidän suorituksiaan verrattiin eri luokissa. Tutkimuksen tulosten perusteella oppilaiden oli mahdollista saada ongelmatehtävästä korkeimman tason ratkaisuja matematiikan peruslaskutaidosta riippumatta. Opettajan toiminnalla oli selkeä yhteys oppilaiden suoriutumiseen, ja se oli erilainen kaikissa ongelmanratkaisutunnin vaiheissa. Johdatteluvaiheessa oppilaiden suoritukseen vaikuttivat opettajien tapa esittää ongelmatehtävä ja erityisesti keinot havainnollistaa keskeisiä käsitteitä. Tutkimisvaiheessa muodostui merkitykselliseksi se, miten opettaja ohjasi oppilaita sekä minkälaiset työskentelyvälineet hän valitsi. Selkeää aloitusta ja aktivoivaa ohjausta käyttäneiden opettajien oppilaat suoriutuivat tehtävässä paremmin riippumatta matematiikan peruslaskujen osaamisesta.
Johanna Sourander, Eeva Oksanen, Anne Viinikka
Abstrakti:
Tässä artikkelissa kuvataan ensimmäisen lapsensa saaneille perheille suunnattua Vahvuutta vanhemmuuteen -perheryhmämallia, jonka keskeinen tavoite on vanhempien mentalisaatiokyvyn tukeminen. Mallia on kehitetty Mannerheimin Lastensuojeluliitossa. Lisäksi esitellään perheryhmiin osallistuneiden äitien ja isien kokemuksia Vahvuutta vanhemmuuteen -perheryhmien hyödyllisyydestä. Vuosien 2010−2014 aikana Vahvuutta vanhemmuuteen -perheryhmiin osallistui 1 016 isää, 1 156 äitiä ja 1 158 vauvaa yli 80 kunnassa eri puolella Suomea. Perheryhmiin osallistuneilta vanhemmilta kerättiin anonyymisti palautetta internet -pohjaisella kyselyllä. Kysely lähetettiin 1 103 vanhemmalle, ja siihen vastasi 183 isää ja 367 äitiä. Isistä 86 % ja äideistä 84 % kertoi ymmärtävänsä ryhmään osallistumisen jälkeen paremmin vauvansa tunteita ja tarpeita. 81 % äideistä ja 80 % isistä koki itseluottamuksen vanhempana lisääntyneen ryhmän myötä. Myös koko perheelle suunnatun, voimavaroja vahvistavan tukimuodon hyödyllisyys korostui. Ryhmiin osallistui huomattavan paljon isiä, ja heistä 89 % kertoi saaneensa vahvistusta vanhemmuuteensa ja yli puolet koki tasavertaisen vanhemmuuden vahvistuneen. Tulokset nostivat esiin vahvasti myös ammatillisesti ohjatun mentalisaatioteoriaan perustuvan vertaistuen merkityksen ensimmäisen lapsen saaville perheille.
