Juho Honkasilta
Abstrakti:
Jokainen meistä muodostanee mielessään jonkinlaisia merkityksiä ja mielleyhtymiä kuullessaan kirjainyhdistelmän adhd ja rientänee jakamaan tekemiään arjen diagnooseja tuttavistaan (”sillä ja sillä varmaan on se adhd, koska…”) tai, leikkimielisesti kenties, itsestään (”mulla on varmaan se adhd, koska…”). Diagnostisiin ja lääketieteellisiin selitysmalleihin kiinnittyvät tavat tehdä sosiaalisia, vuorovaikutuksessa tapahtuvia ilmiöitä ymmärrettäväksi on yleisesti hyväksytty kodin ja koulun arjen käytänteisiin. Väitöskirjatutkimuksessa, jonka tematiikkaan tämä lectio praecursoria johdattelee, tutkittiin 18 diagnosoidun lapsen äidin ja 13 diagnosoidun nuoren aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön (adhd) diagnoosille antamia merkityksiä. Tämä tutkimus on vetoomus niiden lasten puolesta, jotka tulevat piilotetuiksi stereotypioiden ja leimojen taakse – jotka lopulta itse piiloutuvat niiden taakse – sekä vetoomus sellaisten vuorovaikutuskäytänteiden puolesta, jotka ottavat lasten tunteet ja tarpeet huomioon ja siten tukevat heidän kasvuaan ja kehitystään. Lapsen kohtaamiseen ei tarvita diagnooseja eikä muita identiteettileimoja.