Pekka Niemi
Abstrakti:
Lukemisen ja lukivaikeuksien tutkimuksen 35 vuoden nykyhistoriaa voi luonnehtia toisaalta menestystarinaksi, toisaalta umpikujaksi. Sen teemat liikkuvat tällä hetkellä suljetussa kehässä ja uusien näkökulmien puute on ilmeinen. Muutaman keskeisen idean ympärille on muodostunut tutkimuksen kaanon, joka on menettämässä yhteyden lukemispedagogiikkaan. Lukemisen perustaitojen vaihtelusta pystytään selittämään noin puolet, mutta toisen puolen olemuksesta ei ole selkeätä käsitystä. Mahdollinen selitys on se, että tutkimuksessa on liian vähän huomioitu ”pehmeää” kognitiota eli motivaatiota ja itsesäätelyä. Tämän puolen ymmärtäminen ja hyödyntäminen opetuksessa on vahva haaste, sillä ymmärtävään lukemiseen kohdistuvat vaatimukset lisääntyvät koko ajan. On mahdollista hahmottaa tulevaisuuden uhkakuva, jossa suuri määrä kansalaisia lukee sujuvasti muttei juuri ymmärrä, mistä on kysymys. Uusi lukemispedagogiikka tähtää ”itseä opettavan mekanismin” rakentamiseen, jolloin lukutaito kehittyy ilman, että lukija huomaa harjoittelevansa sitä.