Anna-Maija Niemi
Tässä artikkelissa tarkastellaan erityisen tuen tarpeen ja erityisopetuksen käytäntöjen saamia merkityksiä elämänkulullisessa haastattelukerronnassa. Tutkimuskysymykset ovat, minkälaisia merkityksiä erityisen tuen tarve ja erityisopetus ovat saaneet haastateltujen nuorten aikuisten koulutuspoluilla, minkälaisista diskursseista käsin koulutusjärjestelmä lähestyy opiskelijoiden moninaisuutta ja tuen tarpeita, sekä miten nuoret aikuiset määrittelevät itseään suhteessa koulutusjärjestelmän tuottamiin määrityksiin. Tutkimusotteeltaan artikkeli on elämänkulullinen ja kerronnallinen ja analyysissa hyödynnetään kriittisen vammais- ja inkluusiotutkimuksen näkökulmia. Pääasiallisena tutkimusaineistona analysoidaan käynnissä olevan pitkittäistutkimuksen puitteissa tehtyjä nuorten aikuisten elämänkulullisia etnografialle rakentuvia haastatteluita (yhteensä 21 haastattelua). Analyysin tulokset osoittavat, että tuen tarpeisiin liitetään samo- ja negatiiviseksi koettuja merkityksiä kuin aiempina vuosikymmeninä kouluaan käyneiden haastateltavien kerronnassa. Joidenkin haastateltavien kohdalla ymmärrys heille annetusta diagnoosista ei ole koko koulu-uran aikana selkiytynyt. Erityisen tuen päätös ja siihen kiinnittyvät diagnoosit näyttävät myös kaventavan koulutusvalintoja. Esimerkiksi lukioon tähtääminen erityisryhmästä käsin ja tarvitsemansa tuen saaminen opinnoissa on edellyttänyt joiltakin haastateltavilta itsehallinnan diskurssin mukaista aktiivisuutta ja omatoimisuutta edistää asiaansa. Artikkelin johtopäätöksinä todetaan, että onnistuessaan tuen käytännöt voivat olla tavallinen osa oppilaitoksen toimintakulttuuria, jossa yhteenkään opiskelijaan, opettajaan tai opetustilaan ei kiinnitetä poikkeavuuden leimaa. Erityisen tuen käytännöt näyttävät silti edelleen ylläpitävän ja uusintavan käsitystä opiskelijoiden välisistä muuttumattomista eroista ja näin ne myös voivat vahvistaa opiskelijakulttuurisia ennakkoluuloja, joita erityisen tuen tarpeeseen liitetään.